Piparkakkutalon tonttu

Ensimmäisenä adventtina Majken ja isä rakensivat piparkakkutalon. Siihen tuli neljä seinää, katolle tomusokerilunta ja ovi, jonka isä leikkasi vähän vinoon. Majken kiinnitti ovenkahvaksi punaisen hyytelömakeisen ja savupiippuun mantelin. Sitten he nostivat talon keittiön ikkunalle adventtikynttilöiden ja vanhan, pumpulipartaisen tontun väliin.

Seuraavana aamuna jokin oli hullusti.

Vino ovi oli raollaan, vaikka se oli ollut kiinni.

– Sinä olet varmaan käynyt hypistelemässä sitä, isä sanoi.

– Enkä ole, Majken sanoi.

Hän haki piirustuslehtiönsä ja piirsi oven ja talon, aivan kuin oikea salapoliisi.

Seuraavana aamuna hyytelömakeinen oli savupiipussa ja manteli ovessa. Sitä seuraavana aamuna katon tomusokerilumessa kulki kapea jälki suoraan alas, aivan kuin joku olisi laskenut pulkalla.

Lucian päivänä, jolloin lapset pukeutuvat valkoisiin ja laulavat, Majken tuli alakertaan yöpaita päällä ja kimalletta hiuksissaan. Silloin hän näki ne.

Pienenpienet jalanjäljet katon lumessa. Eivät tassunjäljet, vaan korollisten saappaiden jäljet, riisinjyvää pienemmät.

– Meidän piparkakkutalossamme asuu joku, hän kuiskasi.

Hän ei kertonut isälle, ei vielä. Oikea salapoliisi ei sano mitään ennen kuin on varma. Sen sijaan hän muisteli, mitä mummo tapasi sanoa: jouluna pitää viedä kulhollinen puuroa kotia vahtivalle tontulle, muuten se suuttuu ja alkaa tehdä kepposia.

Ovi, hyytelömakeinen, pulkanjälki. Kepposia ne kaikki olivat. Piparkakkutalossa asui varmaankin tonttu, mutta aivan pikkuruinen. Ja niin pieni tonttu ei tarvitsisi isoa kulhoa, Majken ajatteli.

Niinpä jouluaattoa edeltävänä iltana hän otti sormustimen mummon ompelurasiasta. Hän täytti sen illalliselta jääneellä riisipuurolla, pani päälle rusinan ja asetti sen aivan vinon oven eteen.

– Ole hyvä, hän kuiskasi. – Ja hyvää joulua.

Aattoa vasten Majken ei saanut unta. Talo naksui ja narisi, ja ulkona lumi satoi niin hiljaa, että sen melkein kuuli. Lopulta hän otti taskulampun ja hiipi portaat alas, metsältä tuoksuvan joulukuusen ohi ja pimeään keittiöön.

Hän ei sytyttänyt valoa. Hän vain istui lattialle ja odotti.

Ensin ei tapahtunut mitään. Sitten kuului pieni rapina. Vino ovi aukesi, ja ulos astui tonttu. Hän ei ollut Majkenin pikkusormea pitempi. Valkoinen parta ulottui vyöhön asti, ja punainen lakki oli niin pitkä, että sen tupsu melkein laahasi lumessa. Sylissään hän kantoi jotakin vihreää.

Tonttu laski kantamuksensa lumeen talon viereen. Se oli olohuoneen joulukuusesta pudonnut neulanen. Hän nosti neulasen pystyyn ja kiinnitti sen tomusokeritilkalla. Latvaan hän asetti säihkyvän raesokerin.

Tonttu oli tehnyt itselleen joulukuusen.

Majken pidätti hengitystään. Tonttu kääntyi ja katsoi suoraan häneen. Hän ei pujahtanut sisään. Hän vain katseli, ja parta vähän värisi, aivan kuin hän olisi hymyillyt sen alla.

– Hyvää joulua, Majken kuiskasi.

Tonttu istuutui sormustimen viereen ja söi puuron. Hän söi kaiken, viimeiseksi rusinan. Sitten hän nosti lakkiaan Majkenille, astui ovesta sisään ja veti sen kiinni perässään.

Jouluaamuna sormustin oli tyhjä ja kiiltävä, aivan kuin joku olisi kaapinut sen aivan puhtaaksi. Sen vieressä seisoi pienestä neulasesta tehty kuusi. Majken tiesi, että se oli hänelle.

Koko joulun piparkakkutalo sai olla ikkunalla, eikä kukaan saanut syödä sitä. Mutta nuutinpäivänä, kun joulua tanssittiin ulos kuusen ympärillä ja isä halusi heittää talon pois, Majken sanoi ei.

– Siellä asuu joku, hän sanoi. – Ja nyt on talvi.

Isä katsoi häntä. Sitten hän katsoi pienestä neulasesta tehtyä kuusta.

– Varasto, hän sanoi. – Siellä on kuivaa. Ja tontuthan ovat aina viihtyneet ulkorakennuksissa.

Niin piparkakkutalo muutti varaston hyllylle, kuivaan ja rauhalliseen paikkaan. Majken täytti sormustimen uudelleen joka lauantai. Hän piirsi lehtiöönsä myös tontun ja tämän punaisen lakin.

Ja jos sinä jonakin tammikuun iltana hiivit varaston ohi ja katsot aivan, aivan tarkasti, saatat nähdä pienen valon piparkakkuikkunassa.