Lohikäärme, joka astui ulos piirustuksesta

Eeli oli piirtänyt lohikäärmeen. Se oli vihreä ja pyöreä kuin peruna, ja sillä oli kolme punaista sarvea, oranssi siipi, yksi suuri silmä ja vaaleanpunainen sydän keskellä vatsaa. Eeli antoi sille nimeksi Nuppu ja laittoi piirustuksen seinälle sängyn viereen.

– Hyvää yötä, Nuppu, Eeli sanoi ja sammutti valon.

Keskellä yötä Eeli heräsi ääneen. Rap, rap. Rap, rap.

Eeli sytytti yövalon. Piirustus oli tyhjä. Lohikäärmeen paikalla oli vain valkoista paperia ja nurkassa pieni vihreä tahra. Ja lattialla istui Nuppu, kissan kokoinen ja yhtä vihreä kuin vahaliitu. Se räpytteli ainoaa silmäänsä.

– Hei, Nuppu sanoi. Sen ääni kuulosti siltä kuin vahaliitua olisi vedetty nopeasti paperin yli. – Minulla on nälkä.

– Mitä lohikäärmeet syövät? Eeli kuiskasi.

– Värejä, Nuppu sanoi, aivan kuin se olisi ollut itsestään selvää.

Eeli otti esiin vahaliitupurkin. Nuppu nuuhki liituja ja valitsi sinisen. Se rouskutti liidun suuhunsa kuin porkkanan, ja heti sen siipi muuttui taivaansiniseksi. Nuppu kokeili räpytellä siipeään. Se nousi vähän matkaa ilmaan ja tömähti pyllylleen.

– Vielä yksi siipi, Nuppu sanoi. – Sitten osaan lentää oikeasti.

Eeli olisi mielellään piirtänyt toisen siiven. Mutta sinisiä liituja oli purkissa ollut vain yksi, ja se oli nyt Nupun vatsassa. Iso liitulaatikko oli keittiössä.

Eteisessä oli pimeää. Lattia narahteli. Nuppu kyyristyi Eelin jalkojen taakse.

– Pelottaako sinua? Eeli kysyi.

– Lohikäärmeitä ei pelota koskaan, Nuppu sanoi vapisevalla äänellä. – Mutta sinun on parasta mennä ensin.

He hiipivät eteisen läpi, isän takin ohi, joka näytti pimeässä peikolta, ja perille keittiöön. Liitulaatikko oli pöydällä. Eeli kiipesi tuolille ja kurottautui ottamaan sitä.

Silloin kuului surinaa. Lattianrajassa syttyi pieni vihreä valo, ja jokin pyöreä ja litteä lähti kulkemaan suoraan heitä kohti.

– HIRVIÖ! Nuppu kiljui ja hyppäsi Eelin syliin.

Se oli robotti-imuri. Se kulki tavallisesti öisin, kun kaikki nukkuivat. Se surisi ja kääntyili ja imaisi sisäänsä kaiken, mitä lattialla oli. Ja vahaliidusta tehty lohikäärmehän oli melkein kuin murunen.

– Se ei vie sinua, Eeli sanoi ja piti Nupusta lujasti kiinni. – Lupaan sen.

Eeli ojensi jalkansa ja tönäisi imurin toiseen suuntaan. Se surahti yllättyneenä, mietti hetken ja lähti keittiönpöydän alle.

Nuppu katsoi ylös. Sen vatsassa oleva sydän hohti hieman vaaleanpunaista.

– Sinä olit rohkea, se sanoi.

– Niin sinäkin, Eeli sanoi. – Tulithan sinä mukaan.

Keittiön ikkunan takana taivas oli alkanut vaaleta. Nuppu näytti yhtäkkiä huolestuneelta.

– Minun täytyy päästä kotiin ennen kuin aurinko nousee, se sanoi. – Piirustuksen täytyy olla aamulla paperillaan. Muuten se ei pääse enää koskaan takaisin.

He juoksivat eteisen läpi, peikkotakin ohi ja omaan huoneeseen. Vauhdissa Nuppu nappasi laatikosta sinisen liidun. Se otti vauhtia ja hyppäsi suoraan valkoiseen paperiin. Kuului rapinaa, ja siinä se taas oli, litteänä ja liikkumatta, juuri siinä mihin Eeli oli sen piirtänyt.

Eeli kömpi peiton alle ja nukahti ennen kuin pää ehti tyynyyn.

Mutta aivan samanlainen piirustus ei enää ollut.

Kun isä tuli herättämään Eeliä, piirustuksen lohikäärme näytti entiseltään: sillä oli kolme punaista sarvea ja vaaleanpunainen sydän. Mutta siipi oli sininen. Ja yhdessä käpälässä se piteli pientä sinistä liitua.

– Oletko muuttanut piirustusta? isä kysyi.

– En, Eeli sanoi hymyillen. – Se on syönyt.

Sinä aamuna Eeli piirsi kuvan valmiiksi: vielä yhden siiven ja lohikäärmeen viereen pienen sängyn, jotta Nupulla olisi paikka nukkua seuraavaan yöhön asti.